 |
|
- aina välistä.
Mutta mä tykkään olla luava ja opetella
uuren veppiohojelman.
Äireen ja flikkojen suhtehia mä oon joutunu
täs elämäs funteeraamahan lujasti.
Eikä siinoo mun miälestä mitään pahaa.
Kirieetä em minäkään viitti enää postittaa,
kun ny on tämä sähköposti, jokon
mun miälestä insinöörismiästen paras keksintö,
jonsei ny oteta lukuhun pyykkikonesta,
joka mun miälestä on este.
Kyllä akka viisiskymmenis oppii viälä
pinkoorit ja monta muuta tärkiää asiaa.
Lehemänä olis kyllä mukava olla
koriana päivänä, kun korentapersehet kiiaa
sinisellä taivahalla.
Paitti kun pihahan ajaa itikan auto,
johonka pannahan sellaaset lehemät,
jokkei enää poiji eikä lypsä.
hinhiöörä = haluta
este = ensiksi
korentaperse = sudenkorento
itikan auto = teurastamon auto
Obeesian vastine Heli Laaksosen runoon Lehm
Huviksensa se mummakin kuuppii.
Hullu ei huamaa ja viisas ei puhu mitään.
Kropsua syöö vaikka olis kuinka kipiä.
Komiaa koittaa olla, vaikkei ei oo puota ei vattaa.
Köyhä ei kaaru korkialta, luuran päältä lattialle.
Nuuka olla pitää muttei vaivaanen.
Parempi suara siliä, ku huanosti kruusattu.
Kun tuliskin vanhaksi, niin sais ittiänsä kehua.
Klumppuusta soon ihimisen elämä.
Tosissaan kuin sika rukiissa.
Päivä kerrallaan, parhaana kaksi.
On sitä maalimaa tualakin päin, sano akka kun saunan luukusta kepillä pisti.
Kissi siinä, kiältäkää muukkin.
Ei oo imes, jotta helevetti on olemas.
Tyätä on niinku tuhkaa.
Jos tuankin uskoos, tulis ruikulle.
S'ei oo sikahan jok'on sukuhun!
Perkele, sanoo Peräläänen ja paiskas paskasangoon seinähä.
Kolome kovaa: ärrä, kirves ja perkeles.
"Kotimaa on mulle kallis
sen mä tahdon omistaa.
:; Suomen maan jos Luoja sallis
olla aina vapaa maa. ;:"
Tämä on neljäs säkeistö Kotimaani ompi Suomi -lauluun, ainakin meillä päin. Pajun blogista löysin uuden säkeistön:
"Siellä synnyin, sinne mieli,
palaa mailta maailman.
:,:Taaton maa ja maamon kieli,
Kuinka teitä rakastan:,:
En muista, että lapsuudessani olisi erityisesti juhlittu itsenäisyyspäivää. Kun kansakoulu juhli syksyllä 1957 viittäkymmentä vuottaan, paljastettiin koululla sankaritaulu. Joskus laskeskelin kaatuneiden elinvuosia ja ihmettelin, kuinka nuoria he olivat. Myöhemmin kuulin, että kotipitäjäni menetti yhdessä taistelussa neljäkymmentä nuorta miestä. Tiedän äidin, jolta kaatui neljä poikaa.
Kun Suomi täytti 50 vuotta, voitin lukioni sarjan kirjoituskilpailussa, joka oli julistettu koko maan koululaisille. Siihen piti erityisesti valmistautua hankkimalla lähdeaineistoa. Laiskuuksissani päätin mennä yli siitä, missä aita oli matalin. Otin aiheekseni Kunnioittamani suomalainen. Toiset kirjoittivat Mannerheimista, minä äidistäni.
Löysin kirjoituksen äsken. Kopioin sen erilliselle sivulle, jonka linkki löytyy palkista. Muistin, että se oli hirvittävän pateettinen, ja kyllä se onkin. Ihmettelen nyt, että opettajat sen valitsivat. Opettajani halusi vielä, että luen sen maakuntaradiossa. Hän valitsi taustamusiikiksi Vivaldia.
Ehkä aine voitti siksi, että henkilövalinta oli poikkeava: tavallisen ihmisen tarina. Vaikka ei meidän äiti mikään tavallinen ihminen ollut. Oli hyvä, että kirjoitin sen. Äitini ei saanut presidentiltä mitalia äitienpäivänä, eihän hän ollut vaikuttanut järjestöissä eikä edes kasvattanut kymmentä hyvinmenestyvää lasta. Tavallaan äiti sai kuitenkin julkista tunnustusta eläessään.
Juhlapuheissa on näihin asti kiitetty sotaveteraaneja Suomen pelastamisesta. Isien työn arvo ei varmaan vähene siitä, jos annamme äideillekin kunnian. Kotirintama kesti.
Muistan äidin kertoneen, kuinka eräänä yönä sota-aikana koira kiersi ulvoen kylää. Joka talossa pelättiin - kenelle tulisi suruviesti. Ja tulihan se - mutta ei meille eikä naapurillekaan.
Isä tuli kotiin aikanaan, ei kylläkään ehjin nahoin vaan paleltunein jaloin ja täynnä rautaa.
